Yritän kouluttaa ihmisiäni. Kun alan hönttäämään edestakaisin vaikkapa vasta herättyäni, se tarkoittaa sitä että aion tehdä lätäkön. Joskus ne hoksaavat, mistä on kyse ja silloin mennään vinhaa kyytiä ulos. Toisinaan taas ovat hitaita tai eivät huomaa vihjettäni. Silloin ei auta muu kuin kyykistyä sisällä. Rakkoni on vielä pieni, eikä pidätyskykyni ole vielä parhaimmillaan. Tiedän jo, että sisälle tekeminen ei ole yhtä hyvä asia kuin ulos tekeminen. Ihmiseni ei moiti, luutuaa vain tuima ilme kasvoillaan eikä kehu yhtään.

Osaan kyllä antaa muitakin vihjeitä. Raavin ovea, vingun ja nuuskin lattiaa intensiivisesti. Teen tätä muulloinkin kuin unilta noustuani. Lätäkkö ilmestyy usein myös sen jälkeen kun olen syönyt tai juonut. Ihmiseni arvioi, että ulos menemisen tarve on noin 55 kertaa vuorokaudessa.

Eilen illalla lenkillä löysin yllättäen pusikosta upean jutun. Pikkulinnun raato! Esittelin ylpeänä löytöäni, mutta ihminen ei näyttänyt innostuneelta. Hän käski irti ja nolona pudotin linnun suustani. Olisin halunnut napata sen uudestaan ja tutkia tarkemmin, mutta yökkivä emäntäni ei siihen suostunut. Myöhemmällä lenkillä en enää löytänyt lintua, joku muu oli sen kai löytänyt. Nurmikolla oli enää viehko tuoksu muistona.